Monet sanovat, että digiaikana valokuvaus on helppoa.  On valmiita aiheohjelmia muotokuvista ilotulituksiin.  Sen kun painat nappia ja aaah, edessäsi on upea kuva.  Äääh, sanoi kuvauskaveri ja aikoi vaatia rahansa takaisin.  Oli näes sitä mieltä, että mainos oli katteeton.  Ihan sillai huumorilla.  Tai ainakin puolihuumorilla. 

Olimme porukalla kolmen päivän kuvausreissulla, joten siinä ajassa jotakin olisi pitänyt saada aikaiseksi.  Mutta ei mennyt niin kuin Strömssössä.  Ei tullut hienoja kuvia kertalaakista.  Eikä edes toisesta.

Sama vika oli ylätalossa.  Oli harmaatakin harmaampi päivä ja liikaa upottavaa lunta.  Ei kerta kaikkiaan mennyt niin kuin Strömsössä. 

Sitä paitsi ”ei mennyt niin kuin Strömsössä” on kulunut ja lattea ilmaisu, sanoi kuvauskaveri ja kertoi hakeneensa valokuvausalan koulutukseen.

Pääsykokeissa yhtenä tehtävänä oli ollut kuvata pahvilaatikko.  Ei siis upeaa auringonlaskua tai joutsenta kansallismaisemassa.

Pahvilaatikko.

Pääsykokeissa testattiin luovuutta, valaisi kuvauskaveri. 

Kun ei mennyt niin kuin Strömsössä, kyse siis oli enemmän mielikuvituksen puutteesta kuin huonosta kuvaussäästä.  Mieleen tuli jonkun viisaan sanonta, että ei ole tylsiä aiheita, on vain tylsiä kirjoittajia.

Tai tylsiä kuvaajia.   

Joten ensi kerralla kun näen pahvilaatikon, katson sitä uusin, positiivisin silmin.

Jos vaikka menisi niin kuin Strömsössä.

 

 

Ei mennyt niin kuin Strömsössä.

Sanotaan, että ambulanssinkuljettajilla on mustin ja hurtein huumori, koska se osaltaan auttaa henkisesti kestämään ne joskus perin vaikeatkin keikat, joissa joutuu esimerkiksi keräämään ruumiin osia tieltä tai junan alta.  

Sama hurtti huumorius pätee moniin rekkakuskeihin, vaikka työn kuva onkin erilainen.  Vaikka monen ei-rahtarin mielestä monen kyllä-rahtarin jutut ovat sitä luokkaa, ettei kyseisiä rahtareita pitäisi päästää yleiseen liikenteeseen, sisäpiirin tietona kerrottakoot, että liikenneonnettomuuden aiheuttaminen lienee jokaisen rekkakuskin painajaisten top-tenin kärjessä.  Niinpä tämäkin sepustus kannattaa lukea puolihuumorilla, vaikka turinan tarkoitus onkin herättää keskustelua puolesta ja vastaan.  Ja jos olet hakannut kiveen teesin, jonka mukaan lakien ja liikennevalvonnan kritisointi on liikenneturvallisuuden ja lakien noudattamisen vastaisuutta, käännä sivua.  Et näet tule pitämään tästä jutusta pätkääkään. Jos nyt pidät muutenkaan.  

Mutta se seli-seli-osastosta.  Tarina alkaa.

 

Koska taukoja on ”ajoaikalain” mukaan pidettävä suhteellisen ahkerasti, tulee huoltamoilla ja tien poskessa luettua aika paljon lehtiä ja samalla seurattua lehtien onnettomuusuutisoinnin laatua.  ”Rekka ruhjoi”-lööpeistä tosin on puhuttu ammattikunnan keskuudessa paljon.  Aivan, juuri niistä lööpeistä, joilla lehtiä myydään ja joiden juttujen sivulauseessa mainitaan kuin ohimennen, että aijuu ja by the way, se olikin henkilöauto joka ajautui rekan alle.

Nämä virheellisen mielikuvan tapahtumien kulusta antavat lööpit ovat kuitenkin jo niin kuluneita kupletin aiheita, joten ei niistä sen enempää.  Taannoin luin kuitenkin eräästä sanomalehdestä erilaisen uutisen.  Se kertoi onnettomuudesta, jossa kaksi henkilöautoa oli törmännyt toisiinsa.  Vaikka tapaus oli valitettava, oli mielenkiintoista huomata, että kerrankin lehdessä uutisoitiin näyttävästi kolarista, jossa raskas liikenne ei ollut osallisena.

Jokusen päivän kuluttua lehdessä oli uutinen, joka sai nauramaan pätkän ilotonta naurua.  Uutisessa kerrottiin, että raskas liikenne oli aiheuttanut tiessä olevat heitot, joiden takia henkilöauto oli lähtenyt heittelehtimään ja törmännyt vastaantulijaan.

Raskas liikenne oli taas syyllinen.  Ainakin välillisesti.

Esimerkkejä riittäisi, mutta lukijan hermojen säästämiseksi tyydyn yhteen.  Sen tarjosi Savon Sanomissa ollut juttu taannoin Kuopiossa tapahtuneesta ketjukolarista, jossa yli 70 ajoneuvoa rysäytti huonossa kelissä yhteen.

Vaikka tapahtuma tapahtumana ei naurata pätkääkään, tapahtumapäivänä muistan heittäneeni kavereille mustalla puolihuumorilla, että kun tutkinta alkaa, eiköhän syyllinen siihenkin rytäkkään löydy raskaasta liikenteestä.  Tänään lehtijutussa kerrottiin, että tutkijalautakunnan yhtenä huomion kohteena ovat raskaiden ajoneuvojen kuljettajien ajo- ja lepoajat.

Se tosin ei ollut uutinen.       

Toki raskaan liikenteenkin osuus kolareihin pitää tutkia, se on selvä. Täysin mahdollista on sekin, että raskas liikenne osoittautuu kolariin syylliseksi.  Juttua eteenpäin lukiessa heräsi kuitenkin kysymys, miksi juuri rekkakuskien tekemisiä tutkitaan suurennuslasin kanssa?  Selitykseksi ei mielestäni kelpaa se, että ajoneuvon suuren massan takia meidän tekemisemme on tutkittava tarkemmin kuin muiden kuljettajien tekemiset.  Lehtijuttu näet jatkui maininnalla, että ”tutkijalautakunta selvittää tapahtumien kulkua pidemmälle taaksepäin kuin on tarpeen selvittää poliisitutkinnassa”.  Jutussa haastateltu konstaapeli kertoi myös, että ”selvitämme muun muassa kuljettajien väsymystä, miten olivat nukkuneet edellisenä yönä, milloin syöneet edelliskerran”.

Tutkitaan pidemmälle kuin on tarpeen selvittää poliisitutkinnassa?  Miten olivat nukkuneet ja milloin syöneet edelliskerran? 

En tiedä, käytetäänkö nukkkumis-munkkipossu-grillimakkara-tietoja joihinkin tutkimuksiin ja mitä hyötyä tutkimuksista tulee olemaan.  En myöskään tiedä, mitä kolarisuman henkilöautoilijoita on kysytty.  Jutun pointti on kuitenkin se, että eikö kaikilta samassa rytäkässä olleilta pitäisi tasapuolisuuden nimissä kysyä samat asiat?  Eikö tieliikennelaki kiellä myös henkilöautoilijoita ajamasta väsyneenä?   Jotta tuliko syötyä raskas ja rasvainen ateria ennen Toyotan rattiin nousemista?  Tai aijai, tuliko katsottua telkkaria tai surfattua netissä pikkutunneille? 

Niin tai näin, lehtiuutinen mainitsi myös, että kolarisumassa olleista ”osa tullee osoittautuneen syyttömiksi.  Sen sijaan osalle voi kasautua niskoilleen vielä paljon muutakin kuin pelkkä peräänajo.  Vaikuttaa siltä, että esiin tulee ajo- ja lepoaikasäädännön rikkomisia, ylikuormaa, ajoneuvorikkomuksia…”.

Onko näillä, kenties viikkojen takaisilla rikkomuksilla, mitään osuutta Kuopion kolarisumaan, sitä saa jokainen miettiä itse.   Niin tai näin, meillehän se on arkipäivää, että sakko voi napsahtaa monta viikkoa sitten tehdystä virheestä.    

Kuten vaikka siitä, jos hotkaisit stopparilla haukkaamassa sen rasvaisen rahtarit-annoksen muutaman minuutin liian nopeasti.  Tai mitäs jouduit siihen Kuopion rytäkkään, sillä lehden mukaan kaikki rytäkässä olleet ovat lähtökohtaisesti epäiltyinä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

Eli mitäs läksit.  Mitäs hotkaisit sen rahtarit-annoksen.  Laki on näet laki ja sitä on noudatettava.  Piste.

 

 

 

Olen monta kertaa kirjoituksissani kritisoinut etenkin ajo- ja lepoaika-asetusta.  Aihe on kuitenkin aina ajankohtainen, sillä esimerkiksi viimeksi näkemässäni uutisessa virkavallan kerrottiin tarkistaneen ratsiassa 80 ajoneuvon piirturit.  Ajoaikarikkeitä oli löytynyt 29 tapauksesta.

Määrä vaikuttaa suurelta, mutta uutinen jätti kertomatta mielestäni oleellisen asian – eli rikkeiden suuruudet.  Miten monessa tapauksessa kyse oli muutaman minuutin ylityksestä ja miten monessa useasta tunnista?  Miten monen niistä oikeasti voitiin katsoa vaarantaneen liikenneturvallisuutta?  Tilastoihin ne ”minuuttivirheet” kuitenkin päätyivät antamaan kuvaa rahtareitten piittaamattomuudesta.

Tämän valituksen pointti on kuitenkin se, että jos rikkomuksia on jatkuvasti näin paljon, olisiko mahdollista, että syy löytyy työn luonteeseen sopimattomasta tai liian kireästä laista eikä rekkakuskien piittaamattomuudesta? 

Monikin taho on vaatinut kohtuuttoman kovien pykälien löysentämistä, mutta turhaan.  Jos lain pienikin löysentäminen on mahdoton urakka, sitä ei liene valvonnan löysentäminen.  Suunta näyttää kuitenkin olevan se, että valvontaa vain kiristetään.

On helppo sanoa, että kun lain noudattaminen onnistuu muualla Euroopassa, miksi se ei onnistu Suomessa?   Osasyynä lie se, että laki on tehty pitkälti keskieurooppalaisia olosuhteita ajatellen.  Toki täälläkin työajat onnistuvat lakia noudattaen.  Täysin toinen asia on kuitenkin se, onnistuuko pykälien noudattaminen siten, että työn voi tehdä mielekkäästi ja levänneenä.  Mielestäni läheskään aina se ei onnistu, sillä käytännön elämässä paperilla hyvältä näyttävän lain kirjaimellinen noudattaminen aiheuttaa mitä järkeen käymättömämpiä tilanteita, jotka eivät mielestäni paranna liikenneturvallisuutta, vaan pikemminkin vaarantavat sitä. 

Logistiikka ei ole näet helppo laji sullottavaksi tiukkoihin muotteihin ja aikarajoihin.  Esimerkiksi jos eräästä ajokistani ei olisi viime yönä pamahtanut kytkin, en istuisi nyt tässä tätä kirjoittamassa.  Koska kytkin mokoma kuitenkin hajosi työvuorolistasta, ajosuunnitelmasta ja ajo- ja lepo-aika-asetuksesta pätkääkään piittaamatta, päivävuoro siirtyi yks kaks yllättäen yövuoroksi ja aiheutti monta muuta ennalta arvaamatonta muutosta.

Vielä takavuosina pidin työstäni ja se oli minulle tärkeä paitsi leivän lähteenä, myös henkisesti.  Viime vuosina asenteeni on kuitenkin alkanut muuttua.  Vaikka lakien ja valvonnan perimmäinen jalo tarkoitus on parantaa liikenneturvallisuutta ja parantaa rekkakuskien työssä jaksamista, kiristyneen valvonnan vaikutus ainakin meikäläiseen on ollut päinvastainen.  Työn vapaus on enää muisto entisestä ja työstä on tullut minuuttien vahtimista ja turhaa kiirettä.  Kilpailu alalla on kovaa ja kustannukset suuret, joten aikataulut on laadittava mahdollisimman tehokkaiksi – tietenkin lakien puitteissa.  Ei kuitenkaan tunnu mielekkäältä pitää kiirettä tai ajaa väsyneenä vain sen takia, ettei ajoaika tai työpäivä ylittyisi minuuttiakaan.   Ei myöskään tunnu mielekkäältä saada sakkoja sen vuoksi, että on yövuorossa ottanut torkut ja työpäivän pituus on torkkujen vuoksi venähtänyt hieman pitkäksi… tai sen vuoksi, että ei ole huomannut tarkistaa, että autossa on mukana riittävä määrä digipiirturin tulostuspaperia…  vain pari esimerkkiä mainitakseni. Vielä vähemmän mielekkäältä tuntuu menettää ajokortti ja tienestit tällaisista asioista saatujen sakkojen takia.  Vaikka vielä läpyskä on pysynyt lompakossa, uhka on ainainen.  No, aja sääntöjen puitteissa, niin ei ole uhkaa… aivan.

Etenkin iän karttuessa ja vuorokausilevon osuessa päiväajaksi tuntuisi tarpeelliselta saada jaksottaa taukoja edes hieman omien tuntemustensa mukaisesti.  Sitä laki ei kuitenkaan salli. 

Niinpä mieleen on viime vuosina tullut kerettiläisiä ajatuksia, kuten halu viettää sapattivuosi harrastusten merkeissä tai jopa vaihtaa ammattia.    

Ehkä jonakin kauniina päivänä sen vielä teenkin.  

 

Talvikelit pitävät vieläkin otteessaan.  Kuva otettu kovia kokeneella, reissurepussa pyörivällä Ixusella.  Laatu siis on, mikä on ja samalla malliesimerkki kammottavasta kohinasta. Ja ei, emme kuvaa ja aja samalla aikaa.

Jos haluat olla yhden päivän onnellinen, juo itsesi humalaan.
Jos haluat olla viikon, teurasta sika, paista se ja kutsu ystäväsi luoksesi.
Jos haluat olla kuukauden, mene naimisiin.
Jos haluat olla ikusesti, hanki kamera ja koe elämä kaikissa muodoissaan!

Kirjoittaja tuntematon.

 

 

En mää millekään peruskurssille… joutavaa ajan haaskausta, kun siellä opetetaan ihan perusjuttuja.  Kuulostaako tutulta ajatukselta?

Niin sitä näet luultiin ylätalossa, että luottamusmiesten peruskurssilla opetellaan perusasioita ja niitä tietoja ja taitoja, joita aloittelevat luottarit tarvitsevat eniten.  Mutku ei.  Luulo ei ollut tiedon väärti.  Niinpä ihmettelimme, miksi emme saa kysymyksiimme suoria vastauksia, kunnes selvisi, että peruskurssin tarkoitus ei ollutkaan antaa vastauksia, vaan ohjata etsimään vastauksia.    Omalla tavallaan järkevää, mutta palauteosioon kirjoitimme silti hartaita toiveita siitä, mitä peruskurssilta halusimme.  Nimittäin vastauksia.

Emme saaneet vastausta.

Niin sitä taas jälleen luultiin ylätalossa, että ainakin digikuvauksen peruskursseilla opetellaan perusasioiden perusasioita kuten kuvaamisen alkeita, oikeaa valotusta ja kuvien perussäätöjä.  Ja tietysti saadaan vastauksia niihin kuuluisiin tyhmiin kysymyksiin, joita ei ole edes olemassa ja objektiivista palautetta kuvaustehtäviin.  Mutku ei.  Luulo ei ollut taaskaan tiedon väärti.

Niinpä ammattikorkeakoulun verkko-opintoina opiskeltavalla digikuvauksen peruskurssilla huomasin pähkäileväni niukan, mutta asiallisen kurssimatskun ja yllättävän haastavilta näyttävien peruskurssitehtävien kanssa.  Tehtävät olivat  tyyliin ”ota kuva hyödyntäen viittä eri sommittelun keinoa ja perustele valintasi kirjallisesti”, ”ota kolme värikuvaa ja käsittele ne mustavalkokuviksi calculations, channel mixer sekä Lab-väritilalalla ja ota neljäs kuva kameran harmaasävymoodilla ja kommentoi kaikki tehtävät”, ”tee portfolio kuudesta annetusta aiheesta ja liitä mukaan kuvaus- ja reflektiotekstit”…

Calculationsit ja Lab-väritilat?  Reflektiotekstit?

Päivän epistola tuntuu nykyään olevan itseoppiminen ja -opiskelu, maksoi kurssi mitä tahansa.

Mutta ei se mitään.  Asiat selvisivät tutkimalla… ainakin teoriassa, vaikka käytännön sovellutukseni oman arvioni mukaan pahasti ontuivatkin. 

Mutta miten ontui ja miten korjaisin?  En tiedä.

Kun ei tullut palautetta.

Tätä kirjoittaessa kurssin päättymisestä on kulunut yli kaksi kuukautta, eikä palautetta  ole vieläkään tullut.  Lähettämääni tiedusteluun tosin tuli kohtelias vastaus, että tehtäviä ei ole vielä ehditty tarkistaa. 

Mutta jos sen vanhan viisauden mukaan valokuvauksen oppiminen kestää sen keskimäärin 250 vuotta, onhan tässä vielä 249 vuotta aikaa odottaa. 

Joten kyllä tämä tästä. 

 

Kurssista täytyy mainita vielä sen verran, että vaikka kurssin tehtäväsarja vaikutti ensi näkemällä peruskurssin tehtäväsarjaksi yllättävän vaativalta,tehtävät olivat todella monipuolisia ja hyvin laadittuja.  

 Miten kuvata valkoinen kukka valkoista taustaa vasten?   Kuvan tulokseen olisi voinut päästä myös kuvankäsittelyssä esimerkiksi syväämällä kukka, mutta tehtävä piti suorittaa ilman kuvankäsittelyn keinoja.

 

 

Rekkakuskin armoitetussa ammatissa on se varjopuoli, että kaikki aikaan ja paikkaan sidotut harrastukset ovat mitä suuremmalla todennäköisyydellä tuhoon tuomittuja.   Jos maanantaina luulet ehtiväsi vaikkapa tiistai-illan kansalaisopiston valokuvauskurssille, niin huihai, pian soi puhelin ja sinulle kerrotaan, että paluukuorma tuleekin jostakin ihan muualta.  Niinpä tiistai-iltana huomaat istuvasi peltilaatikossa aakkosaseman takapihalla siellä kuuluisassa huitsin nevadassa, missä kansalaisopiston kursseja ei järjestetä. 

Huihaita on kuitenkin se, että rekkakuski työnlaadusta ja -määrästä johtuen ei muka ehdi harrastaa mitään.  Ehtii.  Siitä pitää erinomaisesti huolen nykyinen ajo- ja lepoaikasetus, ylityötuntirajoitus ja muu sosiaalilainsäädäntö sakkojen ja sitä myötä kortin menettämisen uhalla… mutta se onkin jo toisen humpan aihe se, jota epäilemättä palaan humppaamaan myöhemmin.   Niin tai näin, yleensä ajan repiminen harrastukseen vaatii ainoastaan riittävän määrän motivaatiota, järjestelykykyä, mielikuvitusta ja tietysti työn laadun mahdollistaman harrastuksen, kuten vaikkapa valokuvauksen tai mandariinikiinan opiskelun.  Niin ja vähempää istumista liikenneaseman baarissa.   

Valokuvauksessa on sekin hauska puoli, että sitä harrastaessaan tällainen visusti muodin kotkotuksia karttavakin voi kerrankin olla muodikas.  Viime vuosina valokuvaus on näet harrastuksena kasvanut räjähdysmäisesti, kiitos digiajan tuoman kuvaamisen halpuuden ja ainakin näennäisen helppouden.   Markkinat pursuavat halpoja järjestelmäkameroita ja järjestelmäkameroiden ominaisuuksilla varusteltuja telezoomeja ja härpäkkeitä, joilla sen kuuluisan pihtiputaan mummonkin mainostetaan helposti saavan vaivatta ammattitasoisia kuvia.  Paina vain nappia ja saat veitsenteräviä kuvia kaukaisistakin kohteista.  Paina vain nappia ja kamera tekee sinulle upean HDR-kuvan.   Paina vain nappia ja saat upean makrokuvan kukasta....  Sitä mainokset tosin eivät kerro, että jos kuvaaminen on niin helppoa, mikä tekee kuvasta kuvan isolla K-kirjaimella?  Eli mikä ihme erottaa juuri sinun ottamasi kukkakuvan netiin ladattujen ziljoonan miljoonan muun kukkakuvan joukosta?     

Siinäpä sitä olikin - ja on - miettimistä, vaikka kameroita, niin pokkareita kuin järkkäreitäkin, on kulkenut mukanani 12-vuotiaasta saakka – vaikka eihän kameran omistaminen kenestäkään kuvaajaa tee.  Viime vuoteen asti valokuvaustani onkin voinut kuvailla lähinnä turistiräpsinnäksi;  Tiedättehän tyylin, jossa sarjatulella räpsitään kuvia kaikesta, mikä liikkuu ja etenkin mikä ei liiku ja jonka lopputulemana on se, että kovalevyllä on megoittain ilman mitään ajatusta tai kunnianhimoa otettuja tusinakuvia.  Aivan, juuri niitä, joissa määrä korvaa laadun.  Ja aivan oikein, juuri niitä, joita sukulaiset ja kaverit puolipakolla vilkaisevat puolihuolimattomasti ja huokaisevat kohteliaasti ”ihana” tai vähintäänkin "ihan kiva” halutessaan olla kohteliaita tai ehkä pelätessään, että kritiikkiä annettuaan kuvaaja saa kammottavan itkupotkuraivarin tai vannoo kritiikin antajalle pyhää vihaa loppuelämäksi. 

Enivei, alan kirjallisuutta ja ammattilaisten ottamia kuvia tutkiessa omat kuvat alkoivat näyttää entistä säälittävimmiltä tekeleiltä.   Tartti siis tehdä jotakin.  Tai ainakin yrittää.  Onneksi joku viisas on sanonut, että vaikka valokuvaaminen on vaikeaa, sen voi oppia.  Se tosin vaan kestää noin 250 vuotta.

Enää jäljellä on siis vain noin 249 vuotta.  Joten kyllä tämä tästä.

Maanteitä mittaillessa näkee paljon kuvaamisen arvoisia paikkoja, mutta ongelmana on lähes aina se, että 25-metristä reteliä ei saa parkkiin lähimaillekaan tai kiire painaa päälle siinä määrin, että kuvaamiselle ei ole aikaa.