Rekkakuskin armoitetussa ammatissa on se varjopuoli, että kaikki aikaan ja paikkaan sidotut harrastukset ovat mitä suuremmalla todennäköisyydellä tuhoon tuomittuja.   Jos maanantaina luulet ehtiväsi vaikkapa tiistai-illan kansalaisopiston valokuvauskurssille, niin huihai, pian soi puhelin ja sinulle kerrotaan, että paluukuorma tuleekin jostakin ihan muualta.  Niinpä tiistai-iltana huomaat istuvasi peltilaatikossa aakkosaseman takapihalla siellä kuuluisassa huitsin nevadassa, missä kansalaisopiston kursseja ei järjestetä. 

Huihaita on kuitenkin se, että rekkakuski työnlaadusta ja -määrästä johtuen ei muka ehdi harrastaa mitään.  Ehtii.  Siitä pitää erinomaisesti huolen nykyinen ajo- ja lepoaikasetus, ylityötuntirajoitus ja muu sosiaalilainsäädäntö sakkojen ja sitä myötä kortin menettämisen uhalla… mutta se onkin jo toisen humpan aihe se, jota epäilemättä palaan humppaamaan myöhemmin.   Niin tai näin, yleensä ajan repiminen harrastukseen vaatii ainoastaan riittävän määrän motivaatiota, järjestelykykyä, mielikuvitusta ja tietysti työn laadun mahdollistaman harrastuksen, kuten vaikkapa valokuvauksen tai mandariinikiinan opiskelun.  Niin ja vähempää istumista liikenneaseman baarissa.   

Valokuvauksessa on sekin hauska puoli, että sitä harrastaessaan tällainen visusti muodin kotkotuksia karttavakin voi kerrankin olla muodikas.  Viime vuosina valokuvaus on näet harrastuksena kasvanut räjähdysmäisesti, kiitos digiajan tuoman kuvaamisen halpuuden ja ainakin näennäisen helppouden.   Markkinat pursuavat halpoja järjestelmäkameroita ja järjestelmäkameroiden ominaisuuksilla varusteltuja telezoomeja ja härpäkkeitä, joilla sen kuuluisan pihtiputaan mummonkin mainostetaan helposti saavan vaivatta ammattitasoisia kuvia.  Paina vain nappia ja saat veitsenteräviä kuvia kaukaisistakin kohteista.  Paina vain nappia ja kamera tekee sinulle upean HDR-kuvan.   Paina vain nappia ja saat upean makrokuvan kukasta....  Sitä mainokset tosin eivät kerro, että jos kuvaaminen on niin helppoa, mikä tekee kuvasta kuvan isolla K-kirjaimella?  Eli mikä ihme erottaa juuri sinun ottamasi kukkakuvan netiin ladattujen ziljoonan miljoonan muun kukkakuvan joukosta?     

Siinäpä sitä olikin - ja on - miettimistä, vaikka kameroita, niin pokkareita kuin järkkäreitäkin, on kulkenut mukanani 12-vuotiaasta saakka – vaikka eihän kameran omistaminen kenestäkään kuvaajaa tee.  Viime vuoteen asti valokuvaustani onkin voinut kuvailla lähinnä turistiräpsinnäksi;  Tiedättehän tyylin, jossa sarjatulella räpsitään kuvia kaikesta, mikä liikkuu ja etenkin mikä ei liiku ja jonka lopputulemana on se, että kovalevyllä on megoittain ilman mitään ajatusta tai kunnianhimoa otettuja tusinakuvia.  Aivan, juuri niitä, joissa määrä korvaa laadun.  Ja aivan oikein, juuri niitä, joita sukulaiset ja kaverit puolipakolla vilkaisevat puolihuolimattomasti ja huokaisevat kohteliaasti ”ihana” tai vähintäänkin "ihan kiva” halutessaan olla kohteliaita tai ehkä pelätessään, että kritiikkiä annettuaan kuvaaja saa kammottavan itkupotkuraivarin tai vannoo kritiikin antajalle pyhää vihaa loppuelämäksi. 

Enivei, alan kirjallisuutta ja ammattilaisten ottamia kuvia tutkiessa omat kuvat alkoivat näyttää entistä säälittävimmiltä tekeleiltä.   Tartti siis tehdä jotakin.  Tai ainakin yrittää.  Onneksi joku viisas on sanonut, että vaikka valokuvaaminen on vaikeaa, sen voi oppia.  Se tosin vaan kestää noin 250 vuotta.

Enää jäljellä on siis vain noin 249 vuotta.  Joten kyllä tämä tästä.

Maanteitä mittaillessa näkee paljon kuvaamisen arvoisia paikkoja, mutta ongelmana on lähes aina se, että 25-metristä reteliä ei saa parkkiin lähimaillekaan tai kiire painaa päälle siinä määrin, että kuvaamiselle ei ole aikaa.